Gutsy Gibbon ja Thinkpad
Maanantaina, 22. Lokakuuta 2007Sain läppäriini (Thinkpad T43) suuremman kovalevyn juuri sopivasti päivä Ubuntu 7.10:n julkaisun jälkeen, joten pitihän sitä kokeilla.
LiveCD kertoi heti, että akkuni voi olla vaaraksi ympäristölleen. 
Windowsissa olisi muistaakseni tarvinnut ladata muutaman megatavun sovellus joka olisi kertonut onko akkuni takaisinkutsuttujen joukossa, joten päädyin silloin taannoin irroittamaan akun ja ottamaan sarjanumeron kynällä talteen. Gnomen virranhallintapaneeli osasi kertoa akun sarjanumeron (en tosin tarkistanut oliko se sama kuin akussa) ihan lennossa.
Asennus meni läpi ilman sen suurempia tuskia, samoin tietysti tuore asennus boottasi kauniisti graafiseen ympäristöön ja oikealla resoluutiolla. “Hauskuus” alkoi vasta, kun halusin myös ulkoisen näyttöni koneeseen kiinni, isommalla resoluutiolla ja lisätilaksi työpöydälle.
Koneessani on ATI:n Mobility Radeon X300 -näytönohjain, johon on sekä avoimen lähdekoodin ajuri että ATI:n tuottama binäärisellainen. Gutsyssä on hieno graafinen näyttökonfiguraattori jolle pystyy kertomaan mielihalunsa useamman näytön sijoittelusta ja resoluutiosta. Avoimen koodin ajurilla konfiguraattori antoi säätää vain läppärin omaa näyttöä. ATI:n fglrx-ajurin kanssa molemmat sai säätää, mutta kun GDM:n sitten käynnisti uudelleen, yritti se ajaa läppärin näyttöä ulkoisen isommalla resoluutiolla kunnes hetken päästä tipahti safe modeen. Oi voi.
Googlauksen jälkeen löytyi ATI:n oma, komentorivipohjainen konfiguraattori, jolle myös saattoi uskoa salaiset toiveensa näyttöjen asettelusta ja se pulauttaisi X:n konfiguraatiotiedoston ulos. Eipä se sitten pulauttanut kuin glibc:n virheilmoituksen kelvottomasta osoittimesta. Lisää googlausta ja jo löytyi sopivan oloisia rivejä siihen Xorg.conf:iin lisättäväksi. Erehdyttävästi homma tosin alkoi muistuttaa 90-luvun Linuxin asennusta - silloinkin kun joutui käsin haarukoimaan X:n asetuksia saadakseen sen toimimaan. No, joka tapauksessa sain lopulta molemmat näyttöni käyttööni, kumpikin omalla natiiviresoluutiollaan. Olin tyytyväinen. Hetken.
Tuli aika laittaa kone unille ja reppuun. Paitsi että ei, kun ei se uni tullut. Tuli kovan luokan kaato - kone ei reagoinut enää muuhun kuin virtanappiin. Taas googletusta ja kappas, tämähän olikin tunnettu ongelma. Ajattelin kokeilla kääntää oman kernelin (hmm, taas tulivat ne 90-luvun Linux-kokeilut elävästi mieleen) korvaten SLUB-allokaattorin SLAB:llä, nähtäväksi jää onko operaatiosta apua (kerneli kääntyy parhaillaan).
Unettomuuden lisäksi on toinen mielenkiintoisuus: jos käynnistän GDM:n ilman ulkoista näyttöä, Firefox ei tule näkyviin. Se käynnistyy ilman virheilmoitusta ja prosessit näkyvät ps:n listauksissa tavalliseen tapaan, mutta ikkuna ei vain ilmesty mihinkään, eikä mitään muutakaan elonmerkkiä (eli esim. myöskään alt-tabissa sitä ei näy). Ulkoinen näyttö koneeseen kiinni, X:n uudelleenkäynnistys ja taas toimii!
Jottei nyt ihan narinaksi menisi, niin mainittakoon, että tutisevat ikkunat (vapaa suomennus “wobbling windows”:sta) sai käyttöön yhdellä hiiren painalluksella oikeassa paikassa. Tai naristaanpas nyt kuitenkin vähän lisää: tutinat sai vain sen avoimen lähdekoodin ajurin kanssa. ATI:n ajurilla nuo efektit vaatisivat ilmeisesti lisää manuaalista säätöä. No, happamiltahan ne tutinat jo alunperinkin kavereiden koneissa vaikuttivat..
Ikea-reissulla tarttui ostoskoriin ruisleipäainespakkaus Ameriikan malliin: lisää vain vesi, sekoita ja kaada. Kaltaiselleni uusavuttomalle leipurille mainio idea. Toteutuskin oli viety niin pitkälle, että tarvittavan veden (6 dl 42-asteista sellaista) sai kaataa suoraan maitotölkkimäiseen pakkaukseen, sitten vaadittiin 45 sekuntia intensiivistä ravistelua ja valmiin taikinan sai kaataa suoraan voideltuun vuokaan. Kolmeksi vartiksi kohoamaan ja tunniksi 200 asteeseen paistumaan. Tuore leipä omasta uunista alle kahdessa tunnissa ja käsiä sotkematta.
