otoksia

Keväällä katkennut keskiölaakerin akseli (mikähän oikea suomenkielinen termi lie) alkoi taannoin syysiltojen pimetessä kummitella mielessä. Kesän ajan työmatkat taittuivat ihan mukavasti maantiefillarilla, mutta syksyn lehdet ja pimeys eivät oikein sovi kapeille renkaille ja heijastimattomuudelle.

Alunperin ajattelin hankkia kokonaan uuden kulkineen työmatkoja varten - onhan tuo nykyinen jo aika monta vuotta vanha ja laskeskelin sen keskiöremontinkin kustantavan jonkin verran. Kyselinkin jo muutamasta paikasta niin koti- kuin ulkomailla soveltuvia rakkineita, mutta hiukan nihkeää oli kauppiaiden suhtautuminen, ilmeisesti kevätkiireiden vuoksi.

Nyt kuitenkin aktivoiduin ja kävin päivänä eräänä kotimatkalla ostamassa tarpeelliset työkalut kampien ja keskiölaakerin irroittamiseen. Mopo vähän tietysti karkasi käsistä ja tuli ostettua sitten työkalut myös mm. takapakan irroittamiseen.. Netistä löytyi kohtuullisen runsaasti materiaalia tee-se-itse-polkupyörämekaanikolle ainakin kahdella kolmesta kotimaisesta kielestä. Takapakan irrottaminen kävikin niin helposti, että pidän nyt itseäni tyhmänä kun en aiemmin ole sitä itse tehnyt. Keskiölaakerin (tai siis koko sen kasetin) irrottamisessa tarvittiin muutaman kerran isompaa vasaraa, mutta onnistui sekin lopulta.

Samoin uuden kasettikeskiön tilaamisessa meinasi mennä sormi suuhun saksalaisia verkkokauppoja selaillessa - valinnanvaraa kun oli niin kasetin paksuudessa, kierteiden mallissa kuin akselin pituudessakin. Rohkaistuin kuitekin lopulta tilamaan oikealta vaikuttavan mallin, hintaa tuli postikuluineen vajaa 20 euroa.

Uuden keskiön paikalleen saaminen olikin huomattavasti hankalampaa. Ilmeisesti alkuperäisen kasetin kierteet olivat olleet hieman matalammat tai puhdistuksesta huolimatta runkoon oli jäänyt töhnää. Joka tapauksessa usko oli loppua useamman kerran kun kiersin laakeria neljänneskierroksen enemmän sisään kerrallaan. Jatkoin kuitenkin raa’alla voimalla kun kaikki merkinnät vanhassa ja uudessa keskiökasetissa täsmäsivät, ja menihän se lopulta ihan nätisti paikalleen.

Seuraavaksi pitäisi askarrella vielä kammet, uusi takarataspakka ja ketju takaisin paikalleen ja työmatkamankeli olisi taas käyttökunnossa. Ehkä sen jälkeen voisikin alkaa pakertaa syyshuoltoa maantiekulkineelle.

Tarvitsin jokin aika sitten uudet jarrupalat mekaanisiin etulevyjarruihini (levyetujarruihini? jarruetulevyihini?). Edellisellä kerralla kyselin useammasta liikkeestä Helsingissä ja ainoastaan Manskun Kauppa-Veljillä oli hyllyssä Shimanon alkuperäiset palat. Sinnepä siis suuntasin jälleen. Tällä kertaa ei ollut Shimanoa, ja hintakin vaikutti kovalta - paketissa luki 38 euroa. Ilmeisesti olin niin tyrmistyneen näköinen että myyjä lupasi sen samantien 30 eurolla.

Kotiinpäästyäni tarkistin että olin maksanut kokolailla tarkalleen vuotta aikaisemmin Shimanon vastaavista paloista 19 euroa. Vuodessa hinta oli siis noussut tasan 100%. Tilastokeskuksen kuluttajahintaindeksin muutos maaliskuusta 2007 maaliskuuhun 2008 oli kuitenkin vain 3.9%. Jos tuo 100 %:n vuotuinen inflaatio pyörätarvikkeissa on yleisempikin trendi (miten niin muka liian vahva ekstrapolointi, onhan tuossa kokonaista kaksi datapistettä) niin pian onkin edullisempaa huristella autolla. Tai yksityissuihkukoneella.

Kaiken lisäksi niistä tarvikepaloista puuttui paloja erillään pitävä jousi joka Shimanon paloissa tuli paketin mukana. Onneksi vanha jousi oli tällä kertaa enimmäkseen ehjä ja kelpasi uudelleen käytettäväksi.

Yle uutisoi tänään, että taksikuskeille kaavaillaan pakollista koulutusta. Mahtava ajatus! Vielä kun ajokorttipakon säätäisivät niin jopa olisi fillaristilla auvoisaa liikenteessä.

Työmatkakulkineeni on varustettu Shimanon napadynamolla joka sähköitsee Busch & Müller:n 2.4 watin halogeenin. Valaistuilla kaduilla liikkumiseen kyseinen valoratkaisu on mielestäni ollut lyömätön valoteho/vaivattomuus -suhteessaan, ja kyllä sillä ihan siedettävästi on pärjännyt ne muutamat tyystin pimeätkin pätkät.

Sainpa taannoin kuitenkin kipinän askarrella lisävaloksi akkupohjaisen ledivalon. En viitsinyt panostaa virransäätimiin tai kalliisiin akkuihin vaan tähtäsin mahdollisimman yksinkertaiseen. Laitoin Seoul:in 3.5 watin P4-ledin suoraan kiinni kolmeen NiMH-akkuun ja lisäsin jäähdytyksen sekä 4 asteen linssin.

Lopputulos yllätti iloisesti - valosta riittää paitsi valaisemaan tien pintaa niin myös hajavaloksi häikäisemään kiinnittämään muun liikenteen huomiota.

Ledin ja linssin tilasin Saksasta, yhteensä n. 11 euroa. Liimasin ledin piirilevyn lämpöä johtavalla liimalla suoraan jäähdytinripaan. Linssin laitoin nätisti saniteettisilikonilla kiinni (ajatuksena oli laittaa siihen vielä kutistemuovia ympärille). Akkukotelo yhdistyi pakettiin nippusiteillä ja koko hoito ohjaustankoon kissansilmän kannakkeella. Akkujen kiinnityksen varmistaminen kuminauhoilla nopeutti matkantekoa huomattavasti.

Kuva, jossa valo osoittaa kameraa kohti, on otettu n. 5 metrin päästä, kahdella loisteputkella valaistussa kellarissa. Kuva yrittää havainnollistaa aiemmin mainittua huomiovalotehoa, valon kirkkain kohta on suunnattuna jotakuinkin kuvaajan polviin.

Kyseinen ledi lupaa valontuottokyvykseen 100 lumenia wattia kohden eli noin kymmenen kertaa sen minkä hehkulamppu - 3.5 watin ledi vastaisi siis n. 30 watin hehkulamppua. Maksimissaan tämä versio P4:stä tuottaa 240 lumenia yhden ampeerin virralla.

Jännitteenkestoksi luvattiin 3.8 volttia, hyvin se nyt ainakin toistaiseksi on kestänyt akkujen 3.6 voltin nimellisjännitteen. Akkujen kestosta ei vielä ole tilastotietoa pidemmältä aikaväliltä, mutta ainakin 4 x 25 minuutiksi valoa riittää.

Olin useamman kerran kuullut jonkun harrastuksena Ruoholahden seutuvilla olevan polkupyöräreittien ansoittaminen nastoilla, mutta vasta tänään itse löysin sellaisen. Nastan, siis - renkaastani. Niistä 240:stä renkaassa jo valmiiksi olleesta nastasta tämä yksilö poikkesi olemalla oheisen kuvan kaltainen toimistonasta. Ja olihan se teräkin noin 180 astetta väärään suuntaan.

Työmatkakulkineeni takarenkaasta (Schwalbe Marathon Plus) oli kaupassa malli, johon oli tökitty nippu toimistonastoja. Omin kätösin saattoi simuloida sisärengasta ja todeta ettei nastoista tuntunut mitään ulkorenkaan sisäpuolella. Luonnollisesti nasta siis oli osunut eturenkaaseen, jonka pistosuojaus ei samoja kykyjä väitä omaavansa.
Niinikään kävi ilmi repussa olleen paikkarasian liimatuubin (tai mikä lie vulkanisointimikstuura) tykänneen huonoa repussa matkustamisesta, puhjenneen ja tyhjentyneen paikkarasian pohjalle.

Lisäksi opin lähi-Citymarketissa ainoana vaihtoehtona olleen Dunlop-venttiilin (se mummopyörästäkin tuttu joka ei ole auto- [eli Schrader-] eikä maantiepyörä- [eli Presta-] mallinen) sopivan korkeaprofiilivanteelleni noin puolen millin marginaalilla.

Että kiitoksia vaan ahkeralle toimistotarvikeasiamiehelle kaikista näistä opeista ja elämyksistä.